Haastattelu: Aicha Manai

Helou arvon lukijat! Minulla oli ilo ja kunnia haastatella Aicha Manaita maahanmuutosta ja puhetaidosta. Aicha on puhuja, sekä Startup Refugees järjestön toimitusjohtaja. Alla keskustelumme parhaat palat.

Jaa Pelkkää puhetta tutuillesi ja pyydä tilaamaan: https://kylmala.net/pelkkaa-puhetta/

Kuka olet, mitä teet ja mistä tykkäät puhua?

Olen Aicha Manai, suomalais-tunisialainen kahden lapsen äiti. Työskentelen Startup Refugeesin toimitusjohtajana. Rakastan puhua teemoista: yhdenvertaisuus, maahanmuutto, työelämä, moninaisuus, inklusiivisuus.

Miten olet päässyt näiden aiheiden äärelle? Millainen puhujan polkusi on ollut tähän asti?

Mä oon 14-vuotiaasta asti tehnyt puhetyötä tai esiintymistyötä, ja se lähti siitä, kun olin hyvin aktiivinen Suvelan nuorisotilalla nuorena. Silloin me usein valitettiin nuoriso-ohjaajille siitä, millasia rasistisia kokemuksia meillä oli, erityisesti ystävilläni, jotka olivat mustia tai ruskeita. Silloin meidän nerokkaat nuoriso-ohjaajat oli, et “Hei, tää pitää kanavoida johonkin tää patoutunut energia! Mitä jos te rupeette tekee näytelmiä?”

Sit me koostettiin porukka, olikoha meit seitsemän, ruvettiin tekee näytelmiä ja me kierrettiin nuorisotiloja ympäri Pääkaupunkiseutua. Me päästiin jonku kisan myötä Tapiolan Kulttuuritalolle esiintymään. Meidän näytelmä käsitteli just rasismia ja me päästiin lehteen. Sit siel lehdes lukee, että “kosovolainen Gazmed, somalialainen Abshir ja tunisialainen Aicha, 15 v. näyttävät, että kaikki voivat olla kavereita”. Me oltiin silloin niin innoissamme täst jutusta, et me ei tajuttu, et miks meiät nimettiin niinku tunisialaisiks, somalialaisiks ja kosovolaisiks, eikä suomalaisiks? Sitä ei ehkä nykypäivänä tapahtuis.

Mutta ne kokemukset on vieny siihen, että mä oon ollu aina todella innokas puhumaan yhdenvertaisuusteemasta ja omalla tavallani taistelemaan syrjintää vastaan. Tää näyttämö oli nuorena yks kanava siihen, myöhemmin se on ollu järjestötoiminnan ja muun aktivismitoiminnan kautta tapahtunutta. Mä oon siin mielessä itseoppinut, mut tää teema on ollu aina mukana elämässä.

Minkälaista on puhua ja työskennellä maahanmuuttoteeman parissa, joka herättää vastakkainasettelua ja voimakkaita mielipiteitä?

Se tuntuu hassulta. On aika itsestäänselvä asia, että meitä on erilaisia ihmisiä, jotka koittaa löytää yhdessäelämisen reseptiä. Välillä tuntuu, että se on tosi turhaa. Tuntuu siltä, et asiat ei muutu – kuten case-lucia meille kertoo. Ihan sama, kuinka paljon sä oot paasaamassa ja luennoimassa tai kuinka moni sitä tekee, kuinka monilla eri tahoilla, niin ihmisten asenteet ei tunnu muuttuvan mihinkään. Mut samaan aikaan mä mietin, et

• Meil on vaik termit muuttunu
• Täl alalla on paljon muitaki ihmisiä
• On moninainen joukko, jotka puhuu moninaisuudesta
• Vaikka voi vaan naureskella noita valtioneuvoston rasisminvastaisia kampanjoita, niin niitä kampanjoita edes on.

Niin silti mä nään, että joissain asioissa on menty eteenpäin. Mutta on tosi ristiriitaset tunteet, jos rehellisiä ollaan. Koska tää on niin mun intohimon kohde, niin tulee semmonen tunne, et koska mä käyn jossain puhumassa täst teemasta, niin jos ees yks ihminen yleisöstä ajattelee, että “Totta! Ens kerral ku mä rekrytoin uuden työntekijän, niin mä mietin uudella tavalla, miten kohtaan hänet ja mitkä asiat vaikuttaa mun päätöksentekoon,” niin se ois hienoa.

Ja sit tottakai, kun saa palautetta, joka on yleensä onneksi hyvää palautetta, niin se auttaa jaksamaan. Välil se on toki sitä, että “sinä et kyllä yhtään puhunut siitä, että muslimit ovat tehneet sitä ja tätä…” Alkuvaiheessa mä saatoin jäädä väittelee näiden ihmisten kanssa ja lähteny niihin tilanteisiin liikaa mukaan. Nyt mä oon ruvennu tekee sitä, että mä vaan kysyn: “Mikä saa sut ajattelemaan noin?” ja “Hei, kerro lisää”.

Ennen mä oon halunnu enemmän drop the mic ja pistää sen ihmisen naurunalaiseks. Nyt mä oon ymmärtäny, et se ei oo oikee tapa. Siit tulee mulle semmone ego boost, mut rakentavampi tapa on kysyä, miten toinen henkilö ajattelee. On ihan OK hyväksyä, että me ollaan tästä eri mieltä.

Kasper: Eli täs on varmaan kyse (aiheesta jota pohdimme tulevassa kirjeessä) argumentoinnista, joka pistää toisen osapuolen hiljaseks vs. argumentoinnista, joka johtaa yhteisymmärrykseen?

Just näin! Tarkotus on löytää sitä ymmärrystä sieltä sanojen takaa.

Mikä on saanut kantasuomalaiset kääntymään tällaiseen defenssitilaan, jossa koetaan, ettei mitään saa enää tehdä tai sanoa, koska se on muuten rasismia?

Sehän ei itse asiassa oo vaan suomalainen ilmiö. Sitä näkee myös muissa länsimaissa ja esim. Tunisiassa, tosin hyvin eri näkökulmasta. Tunisiassa mietitään, että “sukupuolen moninaisuusjutut on menny ihan överiksi. Nainen on mies ja mies on nainen, ja kaikki pitää hyväksyä…”

Mä ite nään, et kyse on pelosta, joka tapahtuu, kun kotiseutu muuttuu, täs tapauksessa kielen ja kulttuurin suhteen. Semmonen pelko herää, kun sulle sanotaan “hei, nyt Suomeen syntyy paljon maahanmuuttaneiden lapsia, meil on erilaisia uskontoja ja erivärisiä ihmisiä”. Se kaikki on uhka sille omalle tutulle kuplalle. Sit kun joku haastaa sitä ja vaatii, et sun pitää hyväksyä tää, se ahdistaa tosi paljon ja aiheuttaa pelkoja. Se herättää myös ajatuksen, et “miksi minä en saa olla minä”, vaikka kukaan ei oo sitä kieltämässäkään. Voi olla yhdessä muiden kanssa, olemalla oma itsensä, ja silti kunnioittaa toista.

Maahanmuuttajat on selvästi yrittelijäämpiä kuin kantasuomalaiset. Mikä heistä tekee niin yritteliäitä?

He todella on! Must siihen on, Stubbimaisesti, kolme syytä:

1. Kun ihminen ottaa riskin ja muuttaa omasta maastaan johonkin aivan toiseen maahan, se kertoo jo itsessään siitä, että he ovat rohkeita riskinottajia. Jos oot lähtenyt kotimaastasi, riski perustaa yritys tuntuu aika pieneltä.
2. Jos se yhteiskunta, mihin ihminen muuttaa, ei oo vastaanottavainen, eivätkä he löydä sieltä töitä, niin ei oo vaihtoehtoja
3. Maissa, joissa ei ole Suomen kaltaista sosiaaliturvajärjestelmää, aika moni joutuu työllistämään itsensä yrittäjänä joka tapauksessa, jolloin yrittäjyys tavallaan tulee mukana.

Miten suomalaiset suhtautuu maahanmuuttoon ja kansainvälisyyteen?

On heitä, jotka on tosi sen puolesta ja tahtoo satsata monimuotoisuuteen. On myös  heitä, jotka pelkäävät ja kokevat, että “suomalaisuus katoaa, halutaan, että kaikki puhuvat englantia ja missään ei enää osata suomea. Kaikki firmojen intrat pitää kääntää englanniksi…” Tää keskustelu on siis todella polarisoitunutta, mikä on sääli. Näkisin silti, että me ollaan otettu tosi isoja askelia eteenpäin tossa teemassa.

Mut kyse ei oo pelkästään maahanmuutosta, se voi olla myös kansainvälisyys ylipäätään, jota pelätään. Meidän suomalaisten on vaikea nähdä, että se englanti vois olla monessa asiassa tosi paljon avuksi. Eikä vaan se englanti, vaan joku muukin kieli, englanti on vaan se yleisin. Suomalaiset toisaalta tykkää matkustella ja me tykätään siitä, et tänne on ilmaantunu paljon uusii hyvii thaimaalaisia ravintoloita ja muita kansainvälistä. Se on usein jees. Mut sit tääl kuitenkin valitellaan siitä, kun ravintolassa ei enää saa palvelua suomeksi…

Miten suhtaudut politiikan polarisaatioon?

Must se on tosi pelottavaa, varsinkin kun se näkyy niin mones aiheessa. Jopa se, et sanoo olevansa vegaani tai Palestiina-aktivisti tarkoittaa automaattisesti, että on osa jotain toista leiriä. Ihminen ei voi enää seistä jonkun asian takana ilman, et se on hänen koko identiteettinsä tai et siihen liitetään myös kaikkee muuta.

Mm. tästä syystä musta on tärkeää, et me opitaan puhumaan, argumentoimaan ja ymmärtämään toisiamme. Tän takia jokainen ihminen tarvitsee puhetaitoa ja kykyä esittää asiansa fiksusti, eikä vaan huudella jonkun nimimerkin takaa.

Miten paljon polarisaatio vähenis – vaikka sä oisit nyt jotain mieltä ja mä oon jotain täysin päinvastaista mieltä – jos me molemmat osattais argumentoida järkevästi ja käydä hedelmällist keskustelua, verrattuna siihen, et me vaan huudetaan toisillemme ja vihataan toisiamme entist enemmän? Tän takii puhetaito on niin tärkee. Ei sen takia, et kaikkien pitäis puhuu jollekki satapäiselle areenalle, vaan siks, et ihmiset pystyy ilmasee iteensä. Me päästäis sen avulla yhteiskuntana eteenpäin.

Mitkä on sun parhaat vinkit asiantuntijoille, jotka tahtoo puhujiksi?

Pitää pistää ittensä likoon ja uskaltaa heittäytyä. Ehdota itteäs puhujaks johonkin tapahtumaan tai tilaisuuteen ja perustele: miks sä oisit hyvä. Mä en oo myöskään varma. Oo omana ittenä vaan, sul on joku teema, josta sä oot tosi kiinnostunu ja sit lähe kokeilee vaan, vaikka sä et ois mielestäs viel valmis. Vaik se meniski mönkään, nii mikä on pahinta, mitä voi käydä? Ehkä vähän nolottaa, mut eiköhän me voida elää sen kanssa.

Tärkein juttu on, et kun sä puhujana mietit sun esikuvia, niin sun ei tarvii olla samallainen. Jos mä olisin semmonen ku mun esikuvani, niin mä en ois minä. Mä arvostan ja ihailen Brené Brownia ja Malcolm X:ää niin, et vitsi toi on hyvä puhuja, mut mun ei kannata olla semmonen, koska se ei ois mua. Tärkeetä on löytää se oma tyyli ja luottaa siihen, et se on hyvä.

« Kaikki uutiskirjeet